Valon kuvaaja: Valokuvaaminen on sisäinen matka
Päätin aloittaa valokuvausharrastuksen. Päätös tuli jostain sisältäni – ja se tuli voimallisena. En silloin sen tarkemmin pohtinut, että miksi valitsin juuri valokuvaamisen. Ryhdyin vain tuumasta toimeen. Hankin elämäni ensimmäisen järjestelmäkamerani, liityin paikalliseen kameraseuraan ja ilmoittauduin valokuvauksen peruskurssille. Tuosta päätöksestäni on nyt kulunut aikaa kymmenisen vuotta. Minulla ei silloin harrastusta aloittaessani ollut aavistustakaan, kuinka tärkeä asia valokuvaaminen tulee minulle olemaan ja kuinka ison roolin se saa omalla sisäisen kasvun matkallani.
Olen oppinut näiden kymmenen vuoden aikana monia asioita valokuvaamisesta. Olen oppinut kameran käyttöä teknisesti sekä hyvän kuvan perussääntöjä. Olen oppinut katsomaan kuvaa ja lisännyt ymmärrystäni siitä, mitä on kuvakerronta. Kuvankäsittelyn salat ovat myös raottaneet minulle oveaan. Kuitenkin suurin asia, jonka olen oppinut, on se, että valokuvaus on valtavan iso, moniulotteinen ja parhaimmillaan elämää syvältä luotaava ja kiehtova maailma; matka, jolla saan olla päivästä toiseen ja jolla en ole koskaan perillä. Valokuvauksen maailma on yhteydessä tunteisiini ja elämänasenteeseeni. Valokuvat auttavat minua tulkitsemaan ympärilläni olevaa ja tapahtuvaa, ja niiden avulla voin ilmaista sisälläni olevaa ja tapahtuvaa.
Valokuvausharrastajana olen moneen teknisesti taitavaan harrastajaan ja hyvään kuvalliseen ilmaisijaan verrattuna vasta osaamiseni alkutaipaleella, mutta se ei ole minulle olennaista. Olennaista on se, että otan valokuvia. Vain valokuvaamalla voin kehittyä harrastuksessa sen eri osa-alueilla. Ja vain valokuvia ottamalla voin syventää ymmärrystäni valokuvaamisen merkityksestä ja vaikuttavuudesta omassa mielessäni ja kehossani.
Valokuvien äärellä olemisesta oli kuin varkain tullut minulle keino pysähtyä. Valokuvaan on tallennettuna yksi silmänräpäyksen mittainen hetki,
jota voi kuvassa tarkastella.
Kun olin ehtinyt harrastaa valokuvaamista jonkin aikaa, aloin kysellä itseltäni, että miksi oikeastaan otan kuvia? Vastauksena omaan kysymykseeni oivalsin pian sen, mikä oli ollut uuden harrastukseni alkusysäys. Elämäni arjen hektisen pyörityksen keskellä olin kaivannut pysähtymistä. Tuntui, että asioita tapahtui koko ajan liikaa ja liian nopeassa tahdissa, ja kun arki vyöryi vauhdilla eteenpäin, oli hankalaa saada mieli rauhoittumaan ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Valokuvien äärellä olemisesta oli kuin varkain tullut minulle keino pysähtyä. Valokuvaan on tallennettuna yksi silmänräpäyksen mittainen hetki, jota voi kuvassa tarkastella. Hyvää valokuvaa uppoutuu katsomaan ja silloin hengitys rauhoittuu. Kuva tempaa katsojan mukanaan sen tunnelmaan, valoon, tapahtumiin, väreihin ja liikkeeseen.
Vähitellen olen oppinut ymmärtämään ja saanut omakohtaisesti kokea, että valokuvaaminen ja kuvien katsominen ihan oikeasti tuntuu. Molemmat tuntuvat erilaisina tunteina kehossani ja sitä kautta mielessäni. Valokuvia ottaessani tunnen iloa ja innostusta. Olen silloin täydellisen keskittynyt katsomaan maailmaa kameran linssin läpi ja pysähtynyt pohtimaan kuvan ideaa: Mikä on se, mitä haluan kuvaani tallentaa? Mitä haluan kuvallani välittää muille? Jos valokuvauksen lopputulos ei ole sellainen kuin toivoin, tunnen pettymystä ja turhautumista. Jos taas kuva täyttää sille itse asettamani odotukset, tunnen onnistumisen riemua. Valokuvan katsominen – oman tai toisen ottaman – on aina yhtä mielenkiintoista. Pikku hiljaa olen yhä paremmin oppinut kuulostelemaan ja tunnistamaan, miten ja missä kohtaa kehossani kukin kuva tuntuu. Ja omia tunteitani tunnistaessani olen oppinut ymmärtämään itseäni syvällisemmin.
Valokuvaaminen on lisännyt myönteistä suhtautumistani omaan elämääni ja minua ympäröivään maailmaan. Uteliaisuuden kenttäni on laajentunut ja syventynyt. Saan ikäviinkin hetkiin mukaan positiivista virettä, kun alan miettiä, että miten saisin kyseisen hetken, asian tai tilanteen tallennettua kameralla. Esimerkiksi synkän pimeänä ja sateisena marraskuun aamuna elämä näyttää helposti hyvin harmaalta. Kaupungissa asfaltti imee viimeisenkin päivänvalon sisuksiinsa. Mutta silloin siirryn ajatuksissani miettimään, kuinka hienoja valokuvia voisikaan ottaa tummaan, märkään asfalttiin heijastuvista kaupungin ja ajoneuvojen valoista, eikä aamu näytäkään enää yhtä kurjalta. Valokuvaamisella on todellakin monella tapaa voimaannuttava vaikutus.
Eräänä päivänä, itselleni yllättäen, sain valokuvauksen myötä kokea, miltä tuntuu olla flow’ssa. Tutkijoiden mukaan (mm. Csikszentmihalyi), yksi onnellisen elämän tekijä on juuri flow-kokemukset. Osallistuin katuvalokuvauksen viikonloppukurssille. Kyseinen valokuvauksen osa-alue oli alkanut kiinnostaa ja halusin päästä paremmin siihen sisälle. Katukuvauksesta itse hyvin innostunut opettajamme sai luennon aikana mielenkiintoni ja innostukseni kasvamaan entisestään. Kahden kurssipäivän välitehtäväksi meille annettiin tietysti katukuvaustehtävä. Lähdin suorittamaan tehtävää kaupungin kaduille ja se vei minut täysin mennessään. Kolmen tunnin ajan keskityin valokuvaamiseen joka solullani. Suljin kaiken muun tietoisuudestani, enkä huomannut ajan kulua. Olin aivan innoissani ja minulla oli tunne, että tiesin, mitä teen. Koin onnistuvani. Myös tämän kyseisen kokemuksen jälkeen olen monesti havahtunut huomaamaan, kuinka valokuvatessa aika katoaa, läsnäolo kasvaa ja polvikivut ja muutkin kolotukset häviävät.
Valokuva puhuu minulle ja opettaa minua. Joskus joku tietty valokuva on puhutellut minua hyvinkin yllättävästi ja auttanut minua ymmärtämään uudella tavalla jonkun elämässäni olevan asian.
Viime aikoina olen kovasti miettinyt, onko ottamissani valokuvissa tarinoita. Kuva voi olla esteettisesti kaunis, mutta onko siinä tarinaa? Kahlasin läpi sadoittain omia valokuviani, etsien tarinaa, joka jatkuisi myös kuvan rajojen ulkopuolelle ja tekisi kuvasta mielenkiintoisemman ja ainutlaatuisemman. Suurimmaksi osaksi en tarinaa löytänyt. Se ei vielä tarkoita sitä, että kuvassa ei ollut tarinaa. En ehkä vain huomannut sitä. Joka tapauksessa tällä hetkellä harjoittelen ottamaan valokuvia, joissa on tarina. Olen huomannut, että se ei ole helppoa, mutta ehkä juuri siksi sitä onkin niin mielenkiintoista harjoitella. Valokuvaajana kehittymisen kannalta on tärkeää, että saa valokuvistaan muilta palautetta. Joku toinen on vaikkapa saattanut huomata kuvassa sen tarinan, joka itseltä on jäänyt näkemättä.
Valokuva puhuu minulle ja opettaa minua. Joskus joku tietty valokuva on puhutellut minua hyvinkin yllättävästi ja auttanut minua ymmärtämään uudella tavalla jonkun elämässäni olevan asian. Olen muun muassa kuvan avulla oivaltanut itsessäni sellaisen tunnetilan, jota minun oli muuten vaikea huomata. Valokuvaaminen on ystäväni, joka on läsnä aina kun vain niin haluan. Se on minulle väline, joka avulla voin kertoa omista ajatuksistani ja tunteistani. Se on tapa tarkastella maailmaa. Olen saanut elinikäisen harrastuksen, joka on tehnyt elämästäni rikkaampaa ja auttaa minua voimaan hyvin. Onneksi valokuvaamisen aiheet eivät lopu koskaan, vaan aina löytyy uusi kuvakulma tai rajaus, maisema tai yksityiskohta, muoto tai väri, säätila tai tapahtuma, jonka voin kamerallani tallentaa. Vain mielikuvitukseni on rajana. Olen läsnä ja annan hetken viedä.
Varpu Sivonen
Olen 55-vuotias helsinkiläinen peruskoulun rehtori, joka työskentelee tällä hetkellä kokopäivätoimisesti esimiesten ja asiantuntijoiden työsuojeluvaltuutettuna. Rakastan eniten valokuvata luontoa, erilaisia tapahtumia ja arkea kaduilla, mutta innostun välillä muistakin kuvausaiheista. Vapaa-ajallani lisäksi kuntoilen, kuuntelen musiikkia ja sydäntäni lähellä ovat myös runojen kirjoittaminen ja laulujen tekeminen. Instagram-tilini löytyy osoitteesta: instagram.com/varpusivonen
---
Fotojoogaa mielelle -verkkokurssi opastaa sinua tunnistamaan ja välittämään tunteita valokuvaamisen keinoin.
