Valon kuvaaja: Yhdessä valokuvassa yksi silmänräpäys ja tuhat tunnetta

Kiireetön hetki. Istun lammen rannalla, hiljaisuudessa. Odotan. Kamera lepää polveni päällä, käteni tunnustelee tuttua runkoa; sormet kulkevat kameran sileää pintaa pitkin hajamielisesti. Kamera tuntuu lujalta, vakaalta ja turvalliselta. Kuin luotettavalta ystävältä. Hengitän rauhallisesti. Odotan. Näin on hyvä.

Mistä joku alkaa ja mihin se loppuu. Alkoiko se siitä, kun ihmettelin isäni pimiössä punaista valoa ja kehitysnesteiden tuoksua ja sitä taikaa, kun västäräkin kuva muodostui paperille. Alkoiko se siitä? Vai alkoiko se siitä henkeäsalpaavasta puristuksesta rinnassa uskomattoman kauniin luontokuvan edessä. Alkoiko se siitä? Musertavasta tunteesta jolla ei ole nimeä, sukupolvien jatkumosta, verenperinnöstä. Mistä se alkoi?

Jossain vaiheessa, lähes huomaamattani kuin varkain, kamerasta, valokuvaamisesta ja valokuvista tuli Tärkeä Asia. Jokin alkoi, mikään ei loppunut.

Odotan. Joutsenet saapuvat paikalle, aivan kuten olisivat tienneet, että ovat kaivattuja. Lapsenomainen riemu valtaa mieleni. Pidätän hetken hengitystäni, sydän lyö muutaman ylimääräisen lyönnin ja nostan kameran. Tarkkailen joutsenia vuoroin etsimen läpi, vuoroin paljaalla silmällä. Kamera painaa kädessä ja juurruttaa minut paikoilleen. Kiire ei ole. Odotan. Minä, kamera ja joutsenet ovat yhtä. Hengitämme samaa ilmaa, samaan tahtiin.

Västäräkkikuva painavana olohuoneeni seinällä. Mustavalkoinen, vähän haalistunut, värejä täynnä. Värejä, jotka ainoastaan minä näen. Yhdessä valokuvassa yksi kokonainen elämä. Yksi ainutlaatuinen elämä ja tuhat painavaa muistoa.

Joutsenet muuttuvat hieman levottomiksi, kohta taitaa tapahtua jotain. Nyt valppaana. Siirrän etusormen laukaisimelle. Katson etsimen läpi. Tarkennan. Tämä hetki on lähes pyhä. Pidätän hengitystä. Laukaisen. Kerran. Kaksi. Useita peräkkäin. Seuraan herkeämättä etsimen läpi joutsenten liikkeitä. Suljin raksuttaa. Mieli on tyhjä. On vain tämä hetki. Tämä hetki jossa olen läsnä, ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää. Annan hetken viedä.

Muistikortille vangittu silmänräpäys. Mustavalkoinen västäräkki keikkuu kevyenä, taipuen näytöllä mieleisekseni. Västäräkki täynnä elämän värejä. Yhdessä valokuvassa yksi silmänräpäys ja tuhat tunnetta.

Tarkastan pikaisesti takanäytöltä muutaman kuvan ja lasken kameran. Katselen joutsenia vielä hetken, rauhassa. Talletan nämä viimeiset hetket vain mieleeni. Kiitollisena. Ehkä hymyilen huomaamattani.