Valon kuvaaja: Keskellä Lapin kaamosta
Keskellä Lapin kaamosta, päivän ollessa lyhimmillään, huomaan ajattelevani valokuvaamisen merkitystä itselleni. Mahdollisuudet luonnon valossa kuvaamiseen ovat niukemmat, työpäivät vievät sen vähäisen kuvattavan valon ajan. Viikonloppuisinkin valoisampi aika on Kilpisjärven korkeudella vain kolmisen tuntia. On oltava ajoissa liikkeellä, jos haikailee yhtään pidemmälle kuvausretkelle. Upottavassa hangessa ei pitkälle ehdi. Huomaan tuon vähäisemmän luontokuvaamisen vaikuttavan myös mielialaani, laskevasti. Ei kai nyt sentään ole kaamosmasennuksesta kysymys? No ei, ikävältä tuntui jo kirjoittaakin tuo melankolinen sana.
Lapissa kaamoksen kerrotaan tarkoittavan pimeää kautta, jolloin levätään pois kiihkeän kesän uupumus, nukutaan, syödään ja pohditaan. Huipennuksena on joulu, jolloin vietetään uuden syntymän, valon ja vanhan taakse jättämisen juhlaa. Ei ollenkaan huonoja merkityksiä meille eteläisemmänkin elämäntavan perineille. Kaamoksen aikana eletään hissukseen, kiireettömästi.
Toki pimeän aikaankin olisi kuvattavaa, revonvalkeita. Jos vain sattuisivat näkymään juuri viikonloppuöisin. Eikä olisi liian kylmä. Jaksaisi odottaa. Ja jos omistaisi riittävän valovoimaisen laajakulmaobjektiivin. Hmm... miksihän kuvaan yleensä päivisin, valoisaan aikaan, ja pääsääntöisesti paikallaan pysyviä elementtejä. Juuri edellä mainituista syistä.
Hiukan pääsin kyllä jo kiinni tuohon revontulikuvauksen koukuttavuuteen Luminous Finland 100 -tapahtuman yhteydessä Kilpisjärven Saanan valaisua ihmetellessä. Sain itseni raahattua kuvaamaan Saanan sinistä keinovaloa, kera kuutamon ja repolaisten. Aika hyvin saatiin siis tilattua loistelias yökuvaussää, pakkasta tosin oli varpaiden ja sormien palelemisen verran. Samalle kuvauspaikalle Kilpisjärven Salmivaaran rinteelle oli asettautunut kamerajalustoineen myös ns. oikea valokuvaaja, kelpo kalustolla varustautunut tietenkin. Mutta olipa mukava saada neuvoja repolaiskuvaukseen asiantuntijalta ja lähes riehaannuin hänen mukanaan siitä, kun taivaantulet alkoivat nousta taivaanrannalta kuvattaviksi. Lähes vastaava orastava tunne kuin junan, siis oman auton, tuomana pääsin ensimmäisen kerran hillakuumeen valtaan. Taisin tällä retkellä saada elämäni ensimmäisen edes jonkinlaisen repolaiskuvan. Himmeähköt olivat kuvassani valkeat, mutta tuon kuvan nappaamisen tunne oli riemukas. Olivat valkeat niin nopeita liikkeissään, ettei kamerani, eikä kuvaaja ehtineet tulien tanssiin mukaan. Kuvat jäivät siis suttuisiksi. Niin ja tulihan tuosta reissusta hiukan sanomistakin kotona. Lupaamani kahden tunnin sijaan viivähdin retkelläni neljä tuntia. Mihin se aika kuvatessa katoaa? Varpaitakaan ei enää yhtään palellut!
Samalla retkellä kuvasin toki myös juhlavalaistua Saanaa, mutta huomaan nyt, että näköjään vähemmällä intohimolla. Vaikka ainutkertainen tapahtuma oli toki sekin. Saanan valaisun kuvaamisen iloa tosin latisti se, että jostain syystä Canon-merkkisen kamerani näyttö värjäsi ilmeisesti keinovalaistuksesta seonneena komean tunturimme vaaleanpunaiseksi! Ei oikein ollut luonnollisen värinen luontokappaleemme sillä hetkellä. RAW-tiedosto tietokoneella oli sentään oikean värinen. Sikäli mikäli keinovalaistusta nyt oikean väriseksi voi kutsua.
Tätä se kuvaamiseni näköjään on. Riemun ja onnistumisen tunnetta, vapautta liikkua ja nauttia siitä, mitä näet. Samalla hoidan sekä ruumiin ja ennen kaikkea mielen terveyttä.
Mikä kuvaamisessa niin viehättää, niin että menee ajantaju. Tai mikä on se, joka pistää kävelemään tunturikivikossa sääskien syötävänä kilometritolkulla etsimään vain tietyssä paikassa kasvavaa harvinaista kukkaa, arnikkia. Kun et sinne muutoin pääse. Etkä edes tiedä, kukkiiko se parhaillaan vai onko kukinta jo ohi. Voi sitä riemun tunnetta, kun löydät hämärän muistikuvan perusteella sen oikean tievan, minkä päällä nuo ihanuudet kasvavat! Kesällä valon riittäessä ympäri vuorokauden voisi tunturissa viettää aikaa kameran kanssa loputtomiin. Kunhan vain älyät ottaa evästä matkaan. Alun perinhän lähdit vain käväisemään, josko jotain kuvattavaa löytyisi. Ja ainahan sitä löytyy!
Arnikki
Jo arkena tulee vilkuiltua toistuvasti säätiedotuksia kelvollisen kuvaussään toivossa. Tokikaan täysin kelvotonta kuvaussäätä on harvoin, tai ainakin toinen vapaapäivistä on sään puolesta parempi. Onneksi säätiedotukset eivät Käsivarren Lapissa juurikaan pidä paikkaansa, tai pitävät vain osittain. Sää nimittäin voi vaihdella moneen suuntaan yhden päivänkin aikana. Vesisade ja kukkia kuvatessa kova tuuli taitavat olla ainoat todelliset esteet tunturiin lähtemiselle, siis kameran kanssa. Liekö sekin taidon tai varusteiden puutetta? Olen toki vesisateella, jopa räntäsateellakin, käynyt kukkia tunturissa kuvaamassa, kun on ollut ”pakko”. Lapinalppiruusu kun ei kuki kuin alkukesän parina viikonloppuna. Seuraava kuvausmahdollisuus olisi vasta seuraavana kesänä! Itse asiassa täydellistä lapinalppiruusun kuvaa en ole vielä saanut otettua. Vaikka olen kyllä yrittänyt jo aika monena kesänä. Onpahan mukava odottaa ensi kesää tuon otoksen toivossa.
Lapinalppiruusu
Tätä se kuvaamiseni näköjään on. Riemun ja onnistumisen tunnetta, vapautta liikkua ja nauttia siitä, mitä näet. Samalla hoidan sekä ruumiin ja ennen kaikkea mielen terveyttä. Toki muutakin elämää tulee olla. Mutta ilman kuvaamista en varmaan voi enää elää. Onhan tämä myös itsekästä, aikaa viepää, mutta niin rentouttavaa ja voimauttavaa. Miten olenkaan onnellinen, jos tiedän napanneeni itselleni merkityksellisen kuvan. Siihen kuvaan ja tunnelmaan palaa vielä monta kertaa jälkikäteen. Toivottavasti se jakaa hyvää oloa siinä ohessa myös muille, ainakin kuvittelen niin. Katri Niskanen
Olen piirua vaille vajaat 50-v harrastelijavalokuvaaja Lapista. Kotoisin olen Keski-Suomesta, opiskelujen ja työurani alkupuoliskon Etelä-Suomessa viettänyt, viimeiset 6½ v Lapissa asunut ja työskennellyt. Työpaikkani on Kittilän Sirkassa, Levillä, missä toimin työterveyshoitajana. Viikonloput vietän miesystäväni luona Kilpisjärvellä ja nautin upeasta tunturiluonnosta. Pokkarikameralla olen kuvaillut jo vuosia, lähinnä matkustamiseen liittyen. Merkityksellisempää siitä on tullut vasta Lappiin muuttamisen jälkeen.
